Meneillään olevista juoksuistako johtunee, mutta Ilosta on tullut aivan tavattoman hellyyden kipeä. Uhriksi kelpaa kuka vaan, kunhan rapsuttaa, silittää ja paapoo loputtomiin ja mielellään koko ajan. Television katselusta on Ilon mielessä tullut vain asia, jota ihmiset tekevät siinä samalla, kun hän on rapsutettavana. Jos rapsutus hidastuu, liimautuu märkä kuono poskea vasten ja kolmekymmentä kiloa kultaistanoutajaa on löytänyt tiensä syliin. Mikäli syliin tuleminen ei riitä ihmisen huomion saamiseksi, alkaa armoton tavaroiden roijjaaminen. Ensin tulee ankka, sitten toinen ankka, sen jälkeen puoliksi kaluttu luu. Jos ne eivät riitä, niin jostain aina löytyy joku t-paita, vaatehuoneen hyllyltä voi kipaista hakemaan vaikkapa housut ja sitten tullaan häntä heiluen anomaan norpankatseella hellyyttä ja huomiota. Onhan se aika suloinen, mutta välillä tuntuu, että itse tarvitsisi yhden ylimääräisen käden, joka rapsuttaisi ja silittäisi Viikaria sillä aikaa, kun kaksi muuta kättä laittaa vaikkapa sukkia jalkaan.

Taitavat nuo juoksut rauhoittaa Ilon mieltä muutenkin. Mitään aivoja vaativaa toimintaa sen kanssa on turha edes yrittää viritellä, vaan neiti on mieluummin hautaunut omiin ajatuksiinsa. (Niin, ellei satu olemaan rapsutettavana.) Lenkilläkin se kulkee rauhallisesti ravaillen ja haaveillen, turhia hötkyilemättä, mikä tosin on välillä ihan tervetullutta ainakin omistajan mielestä. Muutama pieni pyrähdys lumisten puiden alla ja loppumatkan voikin tyytyä katselemaan maisemia.

1292943217_img-d41d8cd98f00b204e9800998e


1292943336_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Turkkia alkaa onneksi olla taas ihan mukavasti Kajaanin Tamminäyttelyitä silmällä pitäen. Sinne olikin kultaisia ilmoittautunut peräti 94 kappaletta! Ilo osallistuu ensimmäistä kertaa käyttöluokkaan ja omistaja voi olla taas pää pyörällä uusien näyttelysääntöjen kanssa. Noh, pääsee pitkästä aikaa ainakin nuuskuttelemaan näyttelytohinaa!